Kännykkäkaveruutta korona-aikana

KOLUMNI

tyttö RhodopuistossaKorona pakotti ihmissuhteet someen. Karanteenin aikana ei paljon kavereita tavattu. Jopa internetystävyyttä halveksuvat aikuiset joutuivat turvautumaan puhelinten apuun. Vaikutti siltä, että ihmisten välisten suhteiden ylläpito oli murroksessa.

Vaan eihän tämä ole mikään vuoden 2020 uusi tuulahdus. Tilastokeskuksen vuonna 2017 julkaisemien tilastojen Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö 2017 mukaan 59 prosenttia 16 - 24-vuotiaista seuraa jotain yhteisöpalvelua yleensä jatkuvasti kirjautuneena tai useasti päivässä. Jopa mainitsemistani aikuisista, 44 - 54-vuotiaista, puolet seurasi jotain yhteisöpalvelua päivittäin tai lähes päivittäin. Niinpä oli odotettavissa, että yhteydenpitoon koronakevään aikana olisi ollut helppo sopeutua.

Ilmaantui kuitenkin monia yllättäviä ongelmia, joita ei olisi alun perin tullut ajatelleeksikaan. Yksi suurimmista oli kaverisuhteiden ylläpitoon vaadittava vaiva. Kun istuu kaiket päivät ruudun ääressä, alkaa väkisinkin kaivata taukoa. Koulua on pakko käydä, joten ainoa aika, josta voi karsia näytön tuijottamista, on vapaa-aika. Toisaalta ainoa tapa tuolloin pitää yhteyttä ystäviin oli juuri netin kautta. Tämä saattoi minut keväällä suuriin omantunnontuskiin: kaksi kaveriani laittoi jatkuvasti videoita Snapchat-ryhmäämme, enkä yksinkertaisesti jaksanut katsoa niitä. Katsominen oli kuluttavaa, mutta syyllistin itseäni siitä, että voimavarani eivät riittäneet siihen. Syntyi kierre, jonka seurauksena oloni oli lopulta niin huono, että aloitin (etä)terapian.

Yleensä saan kavereista voimaa ja jaksamista. Keväällä asiat kääntyivät päälaelleen. Toisaalta koin syvää yksinäisyyttä kaiken uupumuksen keskellä. Vietimme päivät perheeni kanssa kotona kaikki tuijottaen omia näyttöjämme. Opettajat ja työkaverit huusivat katkeillen kilpaa minun, pikkuveljeni, äitini ja isäni tietokoneista. Etäoppituntien ja -palavereiden täyteisten päivien jälkeen olimme kaikki niin väsyneitä, että sulkeuduimme omiin huoneisiimme. Etäelämä vaikutti siis myös fyysisesti läsnä olevien ihmisten välisiin suhteisiin.

Tätä on pelätty jo vuosia: 15.10.2015 julkaistu Siskonpeti-sarjan televisiosketsi kertoo komedian keinoin pelottavasta nykypäivän tilanteesta, jossa kolmihenkinen perhe kerääntyy aterioimaan yhdessä saman pöydän ääreen, mutta sen jäsenet eivät ota kontaktia toisiinsa fyysisesti lähes lainkaan. Istuessaan perheen äiti ilmoittaa ruokapöytäkeskustelun olevan käynnissä sosiaalisessa mediassa “Facebookissa, Twitterissä ja Instassa hashtagilla #yhteisetruokahetketontärkeitä”. Meidän perheessämme kävimme sentään keskustelua ihan fyysisesti - niinä harvoina kertoina, kun jaksoimme syödä illallisen yhdessä - mutta osallistuimme kyllä muutaman kerran etäbrunsseille tuttavaperheiden kanssa.

Vaikka etäbrunssit sun muut ovatkin hauskoja ideoita, niistä puuttuu aito ihmiskontakti. Siskonpedin sketsissä perheenjäsenet katsovat toisiaan tuskin kertaakaan silmiin käydessään keskustelua netin kautta. Etäterapiassa en näe terapeutin empaattisen rohkaisevaa kehonkieltä enkä etäpuhetta pitäessäni voi vedota kuulijoihin syvällisellä katsekontaktilla. On vain etähalauksia, etäilmeitä, etätunteita. Ihminen tarvitsee lämpöä ja läheisyyttä muultakin kuin videopuheluista humisevalta, ylikuumentuneelta läppäriltä.

Etäkontakti on mielestäni kuitenkin tyhjää parempi. Varsinkin, kun kyse on kansainvälisistä kavereista. Minulla on internetin ja CISV-leirijärjestön kautta ystäviä kymmenistä eri maista. Ilman puhelimia ja tietokoneita yhteydenpito heihin olisi lähes mahdotonta. Pandemian leviämisen alkuvaiheilla oli mielenkiintoista puhua FaceTimea italialaisten CISV-kavereideni kanssa ja kuulla, minkälaisia rajoitteita he joutuivat noudattamaan. Sain myös uusia kavereita netin kautta. Keväällä se oli erityisen helppoa, sillä nuoret ympäri maailmaa tekivät kaikki melko lailla samaa: odottivat ahdistuneina ajan kulua kotonaan puhelimen ääressä. Someystävyydet kukoistivat, kun kaikkien oli helppo samaistua toisiinsa. Koronaviruksen globaalius siis myös yhdisti ihmisiä.

Sosiaalista mediaa käyttäessä on joskus helppo unohtaa, että lähes jokaisen ruudun ja tilin takana on oikea ihminen. Varsinkaan, kun ei näe muita ihmisiä pitkään aikaan, asiat eivät pääse konkretisoitumaan normaalilla tavalla. Tämä johtaa useisiin sosiaalisia suhteita uhkaaviin tilanteisiin. Yksi ilmeisimmistä on kiusaaminen. Siinä, missä etäopiskeluun siirtyminen oli yhdelle vapautus päivittäisestä koulukiusaamisesta, oli se varmasti nettikiusatuille täyttä helvettiä. Kun ihmiset viettivät enemmän aikaa netissä, alkoi verkkokiusaaminenkin lisääntyä. Esimerkiksi TikTok-videosovelluksen kommentit ylittävät mielestäni usein sallitun rajan. Kun kiusattu ei pääse fyysisesti kavereiden tai muiden tukihenkilöiden luokse, hän saattaa jäädä melko yksin ajatustensa kanssa. Uskon, että kevät oli sosiaalisesti ja psyykkisesti äärimmäisen rankka monelle nuorelle myös tämän takia.

Kun ruutujen takana olevat ihmiset eivät konkretisoidu, huomasin itsessäni mielenkiintoisen ilmiön: unohdin heidän ikään kuin olevan oikeastikin olemassa ja jaoin arkeani ja ajatuksiani lähes sensuuritta somessa. Yksi tekijä tähän oli varmasti myös se, että en päässyt purkamaan niitä tavalliseen tapaan normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Jaoin kuvaviestintäpalvelu Snapchatissa kaikkea mahdollista siitä, mitä kävin päivittäin läpi elämässäni ja pääni sisällä. Joskus kaduin myöhemmin ylitsevuotavaa avoimuuttani ja mietin häpeissäni, kuinka kehtaan syksyllä – toivottavasti - palata kouluun. Useimmiten sain kuitenkin avautumisistani vain hyvää palautetta: “Kiva, kun uskalsit puhua tästä, mä käyn ihan samaa läpi!”

Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että sosiaalinen media on hyväksi useimpien ihmisten sosiaaliselle elämälle. Sen kautta luodaan päivittäin uusia yhteyksiä toisiin ihmisiin, löydetään samaistumiskohteita ja vertaistukea sekä pidetään yhteyttä kaukana asuviin ystäviin. Niin kauan, kun emme menetä fyysistä kontaktia kokonaan Siskonpedin esittämän kauhukuvan tavoin, kannattaa ihmiskunnan jatkaa somen tuomien uhkien ja mahdollisuuksien tutkimista ja kehittää näin sosiaalisen verkostoitumisen ulottuvuuksia entisestään.

Venla Varjonen

 

                                                                                                                                                                                                                                          

 Briefly in English »

Yhteystiedot

Etelä-Tapiolan lukio
Ahertajantie 5
02100 Espoo · Katso kartalla »

Rehtori Anni Virnes
etunimi.sukunimi@espoo.fi
040 6393990

IB Coordinator David Crawford
forename.surname@espoo.fi
09-81639109

Kaikki yhteystiedot »