Suomalainen amerikkalainen unelma

Muutama matto heiluu kuivumassa hennossa kesätuulessa mattolaiturilla Kaivopuiston vieressä. Istahdan penkille ja kaivan mustan muistioni ja tummansinisen kynän repustani. Viereeni istuu Hans Culton, etisläinen, jolla on niin paljon tarinoita ettei musta muistioni riittäisi millään vetämään kaikkia sisäänsä.

Syödessämme juuri ostamaamme Helsingin jäätelötehtaan jäätelöä puheenaiheet kimpoilevat kulttuurieroista molempien elämään ja päätyvät aina jostain syystä avaruuteen, lähellä kummankin sydäntä olevaan aiheeseen.

Etisläiset tunnistavat Hansin aina kohteeliaasta käyttäytymisestä, keskustelunhaluisuudesta ja positiivisesta asenteesta. Hans on matkustanut diplomaattivanhempiensa kanssa maailmalla, kasvanut Tanskassa ja muuttanut kesällä 2015 Suomeen.

“Tanskaan päätyminen oli aika hauska tarina”, Hans aloittaa, kun kysyn ensimmäisen kysymykseni. “Muistan sen hyvin.” Alun perin perheen piti muuttaa Afganistaniin, mutta vain muutamaa viikkoa ennen lähtöä Afganistanin USA:n suurlähetystö suljettiin ja heidät ohjattiinkin Tanskaan, jossa Hans rakastui skandinaaviseen elämäntapaan ja oppi myös jonkin verran tanskan kieltä. “En koskaan kadu, että päädyimme sinne, en koskaan.” Hän luettelee kaikkia hauskoja tapahtumia ja esittelee kivoja tanskalaisia kavereitaan. “Paljon hyviä muistoja.”

Jäätelö alkaa valua pitkin Hansin sormia, ja juoksen kioskille ja takaisin hakeakseni lisää paperia. “Tämän takia ne pallot otetaan kuppiin”, sanon kiusoitellen osoittaen omaa annostani, jonka pyysin pahvimukiin, koska tiesin, mitä tulisi käymään. Nauramme hetken. Hän aloittaa jo tarinaa Tanskasta, joten heitän kauan valmistellut kysymykset syrjään ja annan hänen vain kertoa enemmän.

Tanskassa Hansin vanhemmat kutsuttiin  diplomaatteina erilaisiin kissanristiäisiin ja muihin edustustapahtumiin. Kerran myös hänet pyydettiin mukaan juhliin, johon oli tulossa lapsia, ja hänet määrättiinkin pitämään pienemmille seuraa ja opettamaan heille lacrossea, jota hän oli pelannut pienestä pitäen.

Hän huomasi lasten kanssa temmeltäessään keski-ikäisen, tyylikkäästi pukeutuneen miehen katselevan kiinnostuneesti tapahtuvaa. Tämän vierellä seisoi yhtä tyylikkäästi pukeutunut nainen ja kaksi täydellisesti käyttäytyvää lasta. Lopulta mies tuli perheensä kanssa heidän luokseen. Hän pyysi Hansia opettamaan pelin perusteet, ja kohta mies, hänen lapsensa ja muut lapset pelasivatkin haavipalloa. Hans oli heitetty pelistä ulos, joten hän päätyi puhumaan naiselle sillä aikaa, kun muut urheilivat. Noin puolen tunnin kuluttua mies tuli ja kiitti Hansia, ohjasi lapsensa pois pelistä, ja perhe lähti muualle. Vasta myöhemmin hän sai tietää, että mies oli Tanskan kruununprinssi ja hänen vaimonsa kruununprinsessa.

Hans päättää tarinansa pieneen nauruun ja sanoo, että “olihan se ihan coolia”.  Mattolaiturin ohi menee iso huvijahti, joka peittää auringon hetkeksi. Keskustelemme hetken aikaa Hansin perustamasta avaruusjärjestöstä GSCSS:stä, jonka tarkoituksena on herättää kiinnostusta lukiolaisissa ympäri maailmaa yksityiseen avaruustutkimukseen.

Suomeen Hans päätyi isän Tanskan-komennuksen jälkeen. He muuttivat USA:n edustusasuntoon Espoossa, ja hän aloitti koulun Etiksessä IB-linjalla. Hansin ensimmäinen kokemus Suomesta oli, kun hän kävi tekemässä Etiksen IB-linjan pääsykokeen Suomen USA:n suurlähetystössä Washingtonissa. “Se koko paikka oli yksi hienoimmista rakennuksista, missä olen ikinä ollut “, Hans ylistää. Vasta muuttamisen jälkeen hän kuitenkin sai oikean kuvan suomalaisista ja Suomesta. Vaikka kulttuuri onkin aika samanlainen kuin Tanskassa, hän kertoo huomanneensa  erilaisuuksia siellä täällä, muttei mene sen tarkemmin yksityiskohtiin. “Talvi on aika pitkä”, hän toteaa. Puhumme saunasta ja sisusta.

Pyörittelen tyhjää jäätelökuppia, johon olen rytistänyt käytetyt servetit. Aurinko osuu mukavasti kasvoille, ja lähdemme kävelemään Eiranrantaa pitkin Eiran villa-alueen läpi Jätkäsaareen päin. Kerron hieman villojen ja Helsingin historiasta, josta Hans kiinnostuu heti. Astumme ratikkaan, joka vie meidät Töölöön. Töölönrantaa pitkin astelemme Sibeliuspuistoon, jossa näytän Hansille Sibelius-monumentin, minkä  jälkeen istahdamme puiston penkille katsomaan, kun kiinalaiset turistit ottavat kuvia monumentista ja itsestään sen juurella.

“Suomalaiset ovat aika hassuja ihmisiä”, Hans aloittaa, kun kysyn, mitä mieltä hän on uuden kotimaansa asukkaista. “Minun ei tarvitse kuin sanoa hei, ja minulla on koko elämän kestävä uskomaton suhde. Mutta se hein sanominen on suomalaisille tosi vaikeaa.” “On se välillä vaikeaa minullekin”, Hans sanoo naurahtaen. Hän korostaa, että suomalaiset ovat yksiä parhaimmista ihmisistä, joita hän on ikinä tavannut ja tulee tapaamaan elämänsä aikana.

Hän on ollut muutamaa viikkoa aikaisemmin suomalaisen tyttöystävänsä mökillä ja jaksaisi puhua Suomen kauneudesta monta tuntia, mutta kiteyttää nauttineensa uskomattomasta tähtitaivaasta ja hiljaisuudesta, jota hän “ei ollut ikinä ennen kuullut”. Hän sanoo päättäneensä silloin, että haluaa asua Suomessa koko loppuelämänsä. Hän kertoo aikovansa kuitenkin mennä opiskelemaan ohjelmisto- ja pelikehittämistä yliopistoon Uuteen-Seelantiin, mutta lupaa tulla takaisin Suomeen. “Varo vain, että et rakastu Uuteen-Seelantiin enemmän kuin Suomeen; sinua kaivataan täällä”, heitän hänelle mielessäni eeppiset uusiseelantilaiset maisemat.

Kello alkaa lähennellä seitsemää, ja tunnit ovat vierähtäneet nopeammin, kuin kumpikaan kuvitteli. Päätämme päivämme menemällä syömään Cafe Bar No 9:ään Uudenmaankadulla. Hans tilaa suomeksi, ja joudun selventämään hänen sanojaan tarjoilijalle vain kerran.

Hans on ottanut nopeasti kiinni suomalaisista puheenaiheista, ja kun istumme pöytään, alamme juttelemaan ruotsalaisista, ystävälliseen suomalaiseen tapaan. 15 minuutin kuluttua huomaamme viereisessä pöydässä olevan tukholmalaispariskunnan, joka nyt katsoo jo hieman hämillään äänekästä englanninkielistä keskusteluamme. Nauramme, syömme ja juttelemme ruotsalaisista hieman hiljempaa.

Lähdemme kotiin päin, ja Hans kiittää superisti supermahtavasta päivästä amerikkalaiseen tyyliin, minkä suomalainen tulkitsee yleensä ylisanoiksi. Viimeiseksi hän sanoo: “Koska minä maksoin tällä kerralla illallisen, se tarkoittaa sitä että tämä pitää tehdä uudestaan. Mutta silloin sinä maksat!”

Istun tietokoneen ääressä teekuppi vierelläni ulkona lämpötilan ollessa muutama aste miinuksen puolella ja mietin haastattelupäivää noin neljä kuukautta sitten. Hansin perustamalla avaruusjärjestöllä on jo 31 000 tykkäystä Facebookissa, ja hän odottaa tuloksia yliopistolta Uudessa-Seelannissa. En malta odottaa seuraavaa kertaa ja kuulla lisää tarinoita. Mielelläni maksan illallisestakin vaikka hieman paremmassa ravintolassa.

Edvin Ingman

Orono, ME, USA.

Tekstin kirjoittaja huomasi muutama päivä sitten itsekin käyttävänsä positiivisia ylisanoja.

Etan@ on Etelä-Tapiolan lukion oma lehti, jonka jutut ovat opiskelijoiden kirjoittamia.

Etan@ uutisoi koulumme tapahtumista ja juhlista, haastattelee koulumme opiskelijoita ja henkilökuntaa sekä kirjoittaa juttuja ympärillämme tapahtuvista asioista. Jos olet innokas kirjoittamaan, osallistu toki ja hanki samalla kurssi plakkariin! Koulun lehti -kurssin voi liittää myös Mediadiplomi-opintokokonaisuuteen.

Etanan toimitus lukukaudella 2013-2014