Elämä ei ole shakkia

Sotilas liikkuu jähmeästi kaksi askelta eteenpäin puisella, mustavalkoruutuisella alustalla. Sitten vastustajan ratsu hyppää kevyesti sotilasrintaman yli. Kun tie on avattu, on aika käyttää monipuolisesti liikkuvaa kuningatarta, jolloin vastustaja viimein havahtuu meneillään olevaan hyökkäyssuunnitelmaan ja alkaa vahvistaa asemiaan. Molemmat osapuolet tiedostavat, että jokainen oikea liike vie lähemmäksi menestystä ja jokainen väärä liike tuo häviön lähelle.

Todellisuudessa elämässä kaikkea ei kuitenkaan voi hallita samalla tavalla kuin shakkilaudalla, jossa vain omat liikkeet ja niiden seuraukset vaikuttavat pelin kulkuun - sattumia ei shakissa tunneta. Siksi elämää ei voikaan pelata samalla taktiikalla kuin ruutupeliä! Kokemuksieni mukaan elämä piirteineen lähentelee enemmän Tetristä kuin shakkia: Erilaisia paloja putoaa päälle sattumanvaraisesti, ja ne kaikki tulee järjestää. Kaikki palat - hyvät ja huonot - on otettava vastaan oikeassakin elämässä. Toisaalta suunnitelmallisella järjestämisellä voi hallita monien palojen aiheuttamaa sekasortoa, koska väärin järjestäminen vie liikaa tilaa - ja tilanvähyys alkaa ahdistaa.

Elämässä oman tilan puute ilmenee esimerkiksi opiskelussa, jossa kaikki tiedonpalaset tulee järjestää mielessä, muuten opiskelu saattaa aiheuttaa painajaisia, joissa juostaan pakoon integraaliyhtälöitä, Darwinia ja ranskan epäsäännöllisiä verbejä. Kuitenkin Tetriksessäkin liikkumavaran puute rajoittaa palojen järjestämistä, jolloin peli päättyy paniikin jälkeiseen kaaostilaan, mikä muistuttaa meitä siitä, että elämässä tulee pyrkiä mielen tasapainoon, joka saavutetaan, kun alustalla ei ole liikaa epäjärjestyksessä olevia elementtejä. Oikeastaan joissain tapauksissa tasapainotila voidaan saavuttaa myös ottamalla tietoisia riskejä: on annettava palojen kasautua päällekkäin eikä pidä lannistua, vaikkei tilanne näyttäisikään valoisalta. Sitten tulee vain odottaa sattumaa: palaa - eli hetkeä - joka puhdistaa alustan ja tuo sitä kautta elämään uusia mahdollisuuksia.

Toinen suuri ero shakin ja elämän välillä on se, että shakissa otellaan vastustajaa vastaan. Jos elämä olisi shakkia, kuka meidän vastustajamme olisi? Onko asetelma seuraavanlainen: me vastaan muut koulut, muut kansallisuudet tai ehkäpä muut maanosat? Uskaltaisin kuitenkin väittää, että minä olen itseni pahin - ja ainoa - vihollinen. Minä nimittäin asetan itselleni rajoitteita ja tavoitteita, jotka joskus lähentelevät mahdotonta perfektionismia.

Huomaan välillä, kuinka korkealle tavoitteeni lentävät toinen toisensa jälkeen. Huomaan myös sen, että tavoitteideni saavuttaminen vaikeutuu joka kerta. Oikeastaan kamppailen aina vain itseäni vastaan - myös Tetriksessä - vastustajaa ei ole. Minä olenkin se ainoa, joka loppujen lopuksi ohjaa pelin kulkua: otan vastaan annetut palat, myös tetrismäiset sattumat.

Noor Assad 13A