Elämää nakivalelaisittain

Sain mahdollisuuden kuluneen vuoden aikana ottaa osaa Suomen Pakolaisavun Nuoret maailmalle -globaalikasvatushankkeeseen. Kyseessä on ulkoministeriön tukema projekti, johon kilpailutöiden ja haastatteluiden perusteella valitut kymmenen suomalaisnuorta matkustavat Ugandaan Nakivalen pakolaisasutusalueelle oppiakseen pakolaisuudesta ja palattuaan jakavat näitä kokemuksiaan oppilaitos- ja yritysvierailuilla sekä mediassa. Matka oli itselleni ensikosketus kehitysmaahan, ja reissuunlähtö mietityttikin paljon etukäteen, varsinkin kun läheisten kommentit eivät suinkaan olleet varsinaisen ilahtuneita ja mieltä rauhoittavia. On hankalaa varautua sellaiseen, mistä hahmottaa vain median antaman ahtaan kuvan.

Nakivalelaiset saattavat kävellä useita kilometrejä vesipisteille. Pienet, keltaisia kanistereita huterasti pyörien tarakoilla kyydinneet lapset olivat tuttu näky mutaisilla teillä.

 

Ystäväni Annika vertasi Nakivalen elämää lasten Afrikan tähti -peliin: siinä kaikki saavat lähtöruudun valittuaan sopivan rahamäärän lähteäkseen aarrejahtiin. Todellisessa elämässä lähtökohtiaan ei voi valita, ja pelin tapaan tyhjästä saattaa ilmaantua rosvo, joka vie kaikki vaivalla kerätyt paperirahat. Sota ja vaino eivät jätä muuta vaihtoehtoa kuin jättää omaisuutensa, kotinsa, koko elämänsä, ja lähteä henkensä puolesta pakoon. YK:n pakolaissopimus (Geneve, 1951) määritteleekin pakolaisen ihmiseksi, jolla on perusteltua syytä pelätä vainoa muun muassa uskontonsa, poliittisen mielipiteensä tai rotunsa tähden. Harmillisen usein lööpeissä ihmetellään kuitenkin elintasopakolaisia ja niitä turvapaikanhakijoita, joilla on ollut varaa lähteä kotimaastaan paremman elämän toivossa. Ainakaan nakivalelaisilla tätä mahdollisuutta ei ole.

Maailman suurimpiin pakolaisasutusalueisiin kuuluva Nakivale on asukasmäärältään Kuopion kokoluokkaa; siellä asuu reippaat 92 000 pakolaista eri puolilta Afrikan mannerta, suurin osa Kongon demokraattisesta tasavallasta paenneita. Saavuttuaan leirille ihmiset saavat maapläntin sekä hieman ruokaa ja työkaluja ja rakentavat itselleen savimajan. Ihmettelimme, miksi jotkin talot näyttivät huomattavasti paremmilta kuin toiset, epämääräiset keppiviritelmät. Yksi tulkeistamme selvensi, että taidot ratkaisevat - harvalla kun on varaa maksaa talonsa rakentamisesta sellaiselle, joka sen taitaa. Pakolaiset ovat saattaneet olla lääkäreitä, opettajia ja yliopiston bisnesopiskelijoita, ennen kuin heidän on ollut pakko jättää kotinsa. Kuinkakohan moni etisläinen saisi itselleen katon pään päälle Nakivalessa?


Talonrakennus on monivaiheinen prosessi, jossa tiilet on ensin muotoiltava savesta  sadekaudella, sitten odotettava niiden kuivumista ja lopulta saatava katto aikaan ennen uusien sateiden saapumista - muuten kaikki vaivannäkö sulaa kuin lumi keväällä.

Kuu hymyilee Afrikan taivaalla väärin päin, punainen hiekka värjää kaiken, ja pimeys putoaa päälle minuuteissa. Ihmisillä on silti toiveita, pelkoja ja tavoitteita huolimatta siitä, missä maailmankolkassa asuvat. Ihmettelen edelleen sitä sisua, jolla nakivalelaiset elävät päivästä toiseen puurtaen askareissaan ja hymyilevät nukkumaan mennessään. Kaiken kokemansa jälkeen he luottavat huomiseen eivätkä suostu lannistumaan elämäntilanteissa, joissa itse heittäisin helposti hanskat tiskiin. Samaan aikaan kun syön ilmaista kouluruokaa ilmaisessa koulussa, lapset hakevat kanistereillaan vettä kilometrien päästä kotoaan ja haaveilevat koulutuksesta, johon heidän perheillään ei ole varaa, vaikka peruskoulu maksaa eurosta kolmeen vuodessa.


Ystävämme järjestivät paikallisella nuorisotalolla jäähyväisjuhlan, jossa esitimme suomalaisia lauluja ja leikkejä vastalahjaksi mieleenpainuvista musiikki- ja teatteriesityksistä. Kuvassa Ben ja Emil laulavat Bruno Marsin "Just the way you are".

Vaikeinta on hyväksyä sitä, että käsittämättömän taitavia ja viisaita ihmisiä on jumissa Nakivalessa tilanteessa, jossa tulevaisuuden suunnitteleminen on mahdotonta. Esimerkiksi Sandra on itse opiskellut sujuvan englannin ja toimii tulkkina, Patric vetää vapaaehtoisesti Nakivart-taideprojektia lapsille, Emil soittaa sujuvasti kitarallaan Bruno Marsia ja Gigi rakentelee kotistudiota mitä luovimmista ratkaisuista. On suuri vääryys jättää kaikki tämä potentiaali hyödyntämättä! Kysyimme joiltakin pakolaisilta, mihin he muuttaisivat, jos koko maailma olisi auki. Vastaus kuului, että pakolaisina heillä ei ole valinnanvaihtoehtoa, ei edes mielikuvitusleikissä.

Paras asia Nakivalessa olivat joka tapauksessa ihmiset - toivon ja elämänilon määrä, periksiantamattomuus ja auttamisenhalu. Yksi inspiroivista ihmisistä, joita saimme kunnian tavata, oli hyväntekeväisyyttä talonrakennuksessa harjoittava mies. Hän auttaa yksinhuoltajia ja muuten apua tarvitsevia saamaan katon päänsä päälle täysin pyyteettömästi tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa, ja viidessä vuodessa neljän miehen ahkerointi on kasvanut volyymiltaan niin paljon, että nyt näitä "näkymättömiä käsiä" on joka puolella Nakivalea. Kysymykseemme, miksi mies vaivautuu moiseen, vaikka kohtaa itsekin ongelmia jokapäiväisessä elämässään, hän totesi auttavansa itseänsä muiden auttamisen kautta.

Onneksi jokainen voi hänen tapaansa auttaa muita ja vaikuttaa osaltaan maailman pakolaistilanteeseen, joka on pahempi kuin koskaan aiemmin: maailmassa on lähes 60 miljoonaa pakolaista, ja määrä myös kasvaa aiempaa nopeammin. Aikaansa voi lahjoittaa vapaaehtoistoiminnan kautta; kuukausilahjoittajat takaavat kehitysyhteistyöleikkauksista kärsiven organisaatioiden, kuten Punaisen Ristin ja Suomen Pakolaisavun toiminnan jatkuvuutta, ja tietoisuutta lisäävä mielipidevaikuttaminen on samoin merkittävä auttamisen keino.


Kylät ovat jakaantuneet pääkansallisuuden mukaan: kongolaiset asuttavat Nakivalen keskustaa, jossa taivasta vasten piirtyvät sähkölinjat ovat harvinainen näky.

On uskomatonta, että elän samassa maailmassa kuin he, jotka kamppailevat päivittäin selviytyäkseen, ja pidän silti asemaani itsestään selvänä ja sopeudun suoritusyhteiskuntaamme lähes kivuitta. Onneksi voin palata ajatuksissani Nakivaleen, sukeltaa Afrikan tuoksuihin ja ääniin ja nähdä silmissäni punaista hiekkaa ja nauravia lapsia. Kuten Annika sanoo, jokaisen meistä tulisi saada olla pelin voittaja; jos jakaisimme omasta alkupotistamme, tasavertainen peliasetelma olisi taattu kaikille.

Jemina Järvilehto, 13C