Bussi, dösä vai linja?

Kun muutin maalta kaupunkiin, joukkoliikenteestä tuli osa jokapäiväistä elämääni. Tiesin, että busseja kulkee joka suuntaan tasaisin väliajoin ja että matkakortti helpottaisi matkustamista. Liikkuminen tuntui niin paljon helpommalta! Olin myös aikaisemmin esimerkiksi Helsingissä käydessäni huomannut, kuinka uupuneen, tympääntyneen ja jopa vihaisen näköisiä ihmiset ovat bussissa istuessaan. Jokaisella on kiire, ja jo vartin istuminen bussissa tuntuu vievän liian paljon aikaa päivästä.

Tein päätöksen: haluan erottua massasta. Tavoitteenani oli siis tervehtiä kuskia ja kiittää pois jäädessä; ehkäpä voisin ilahduttaa näillä pienillä teoilla. Kaikki tämä kuitenkin osoittautui paljon vaikeammaksi kuin luulin. Pian huomasin olevani osa harmaata massaa. Iltapäivällä kotiin mennessäni voin hyvin samaistua vaunuissa itkevään vauvaan: minullakin on nälkä, minäkin olen väsynyt ja minäkin haluan mahdollisimman nopeasti kotiin. Pienet kohteliaisuudet unohtuvatkin nopeasti arjen keskellä.

Kaikki tietävät, että suomalaisen pahin painajainen on se, että joutuu istumaan bussissa jonkun viereen tai vielä pahempaa: joutuu puhumaan toiselle matkustajalle. Minulla taas oli lapsena hyvin outo tapa: kun pääsin bussiin, metroon tai ratikkaan, etsin mukavan näköisen ihmisen ja istuin hänen viereensä. En ymmärrä, mistä tämä tapa minulle tuli; sehän on täysin vastoin suomalaista käytäntöä. Oli kuitenkin hyvin tärkeää, että näköyhteys äitiin säilyi, jotta sain merkin, milloin jäädä pois. Sattuipa kerran niinkin, että nukahdin täysin tuntemattoman matkustajan olkapäähän nojaten ja äiti tuli herättämään minut. Hiukan noloa, mutta onneksi en luultavasti tapaa tätä ihmistä uudestaan.

Suomalaiset ovat oikeasti ihan mukavia. Kerran päädyin juttelemaan erään naisen kanssa, kun yritimme yhdessä auttaa turisteja löytämään oikean bussin. Kerroin, etten tunne paikkoja, koska olen juuri muuttanut. Kävimme pienen keskustelun, ja kerroin aloittaneeni lukion. Jäädessään pois nainen toivotti minulle onnea opiskeluihin. Tällainen huomaavaisuus on jotain, mikä rohkaisee minua vieläkin. Oli aivan uutta huomata, että tuntematon ihminen kannusti vilpittömästi.

Pitkillä kaukoliikenteen matkoilla on mahdollista tutustua ihmisiin vieläkin paremmin. Ihmiset saattavat kertoa avoimesti elämäntarinaansa tuntemattomallekin, jos vain juttu alkaa luistamaan. Useimmiten kuitenkin toisen elämään pääsee julkisissa parhaiten tutustumaan, jos matkustaja puhuu puhelimessa. Kukapa ei olisi kuullut keski-ikäisen naisen viikonlopun suunnitelmia tai ikäkriisin aiheuttamia ongelmia, joita kerrotaan ystävälle sinne radioaaltojen toiseen päähän - ja samalla huomaamatta täydelle bussilastille.

Lähiliikenteessä bussinkuljettajia on niin paljon, että harvoin sattuu näkemään samaa kuskia useampaan kertaan. Maalla taas sama kuljettaja on ajanut samaa linjaa koko uransa. Tämä ratin takana istuva ammattilainen on nähnyt, kun pieni ekaluokkalainen on aloittanut koulun innokkaana, mutta nähnyt hänet myös lukuisina sellaisina aamuina, joina herätyskello ei olekaan soinut ajoissa, tukka on harjaamatta ja hammastahnaa suupielessä ja hän on juossut niin kovaa kuin ruisleipä kourassa pystyy.

Tämä sama kuljettaja vie hänet kotiin myös silloin, kun kädessä on peruskoulun päättötodistus. Kuski on kuljettanut tätä koululaista vuosia turvallisesti kouluun, vaikka tie on jäässä tai hirvi juoksee vierellä. Arvostan kuljettajia, jotka ovat aidosti läsnä. On hienoa lukea lehdistäkin juttuja bussikuskeista, jotka ovat kiireisestä aikataulusta huolimatta jääneet auttamaan. Ne, jotka odottavat sitä juoksevaa matkustajaa, ehdottomasti pelastavat tämän päivän. Tällaisille kuljettajille haluaakin sanoa joka aamu huomenta ja kiittää heitä kyydistä.

Kannustankin kaikkia haastamaan itsensä ja tervehtimään ja kiittämään bussikuskeja. On hyvä muistaa, että myös kuljettajat ovat samanlaisia ihmisiä kuin me muutkin. Heilläkin voi olla huono päivä, ja hekin voivat nukkua pommiin. Minä ainakin sanon huomenna reilusti hyvää huomenta ja hymyilen koko matkan posket kipeiksi; ehkä joku uskaltaa hymyillä minulle takaisin.

 

Teksti: Johanna Vuorinen 15D

Kuva: Josefina Sipilä 15 D