Kirjailijoiden kokemuksia ja otollisia ohjeita

Iltapäivällä maanantaina 3.5.2013 pidettiin Etelä-Tapiolan lukiolla “Kirjailijaksi suuntautuminen” –kirjoittajakurssin ensimmäinen tapaaminen: kirjailijavierailu. Kirjailijat Anna Maria Mäki ja Juha Itkonen kertoivat kirjailijanurastaan ja siitä, miten he päätyivät tähän ammattiin. Tapaamisessa oli paikalla myös Espoon kirjailijat ry:n edustaja, professori ja kirjailija Katri Karasma, joka vetää kurssia yhdessä Mäen kanssa.

Istuin Atlaksessa takarivissä keskellä. Muut kurssilaiset, myös OIarista ja Haukilahdesta tulleet opiskelijat, olivat valinneet istumapaikkansa sieltä täältä, ja me kaikki odotimme jännittyneinä, mitä olisi edessä. Tapaamisen alussa Karasma totesi meidän tehneen hyvän valinnan ilmoittautuessamme kirjoittajakurssille; tarvitseehan kirjoittamisen taitoja monessa eri tilanteessa. Ei kurssin käymisestä ainakaan mitään haittaa ole.

Johdattelun jälkeen oli Mäen vuoro kertoa työstään. Oulussa syntynyt Anna Maria Mäki kertoi tiestään kirjailijaksi hieman pilke silmäkulmassa. Hän on kotoisin monihenkisestä perheestä, ja nuorempana hän halusikin välillä vetäytyä pois sisarusvilinästä omaan rauhaansa lukemaan. Mäki sanoi pohtineensa jo yläasteella kirjailijan uraa, ja samassa lauseessa hän kertoi melko levottomasta nuoruudestaan: siitä kuinka hän nukkui päivät, valvoi yöt, lähtipä kerran junalla Seinäjoelle hetken mielijohteesta ja nukkui yönsä paikallisten “spurgujen” keskellä. Kaikesta tästä oikkuilusta kärsi tietenkin hänen koulunkäyntinsä. Hän kävi yhdeksännen luokan uudestaan ja pääsi kuin pääsikin lopulta haluamaansa lukioon. Lukiota hän tosin sittemmin vaihtoi muutamankin kerran, ja myöhemmin myös hänen jatko-opiskelupaikkansa vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Mäki kertoi opiskelleensa neljässä eri korkeakoulussa. Toisaalta kaikki elämänkokemus on kirjailijalle hyödyksi, sanoo Mäki. ”On elettävä elämää, jotta on mistä kirjoittaa.”

Mäen esikoisteos, novellikokoelma “Suljetun paikan lumo”, ilmestyi vuonna 2005. Kokoelma sai paljon hyvää palautetta ja oli ehdolla monen eri palkinnon, muun muassa. Tiiliskivi-palkinnon saajaksi. Mäki totesi, että hänen saadessaan palkintoehdokkuudet hänen olonsa oli ollut melko arkinen, mutta tämä saattoi kuulemma johtua osittain myös siitä, että hänen elämänsä oli lasten kanssa juuri sillä hetkellä hyvin hektistä. Mäki puhui myös siitä, että aluksi kirjailijan voi olla vaikeaa löytää työhönsä rahoitusta. Hän kertoi, että on kuitenkin olemassa useita säätiöitä ja yhdistyksiä, joilta voi hakea erilaisia apurahoja. Hän myös suositteli kaikenlaisten hanttihommien tekemistä. Puoliso, joka tekee “oikeata työtä”, on kuulemma usean kirjailijan tärkeä rahoittaja, vaikka sitä ei aina tulisikaan ajatelleeksi.

Seuraavaksi sai puheenvuoron Juha Itkonen, joka oli saapunut paikalle Mäen puheenvuoron aikana. Itkonen kertoi innostuksensa kirjoittamiseen syntyneen lukemisen kautta eli hyvin varhaisessa vaiheessa, sillä hän muistelee oppineensa lukemaan noin neljän - viiden vuoden iässä. Lukemisen lisäksi kirjoittamaan häntä innosti myös mummolassa ollut kirjoituskone. Itkonen kertoi ensi tekstiensä olleen melko paljon jäljitelmiä hänen lapsuutensa lempitarinoista, vaikka saattoi teosten aihe välillä liittyä johonkin ajankohtaiseenkin asiaan, esimerkiksi saimaannorppia uhkaavaan sukupuuttoon. Hän sanoi myös kirjoittaneensa jonkin verran haastatteluja isovanhemmista ja lähisukulaisistaan. Kirjoittamista ammattina hän ei kuitenkaan ollut tarkemmin ajatellut ennen lukiota, jossa kaveri oli ehdottanut hänelle kirjailijaksi ryhtymistä.

Naureskellen Itkonen kertoo idea kirjailijan ammatista innostaneen runoiluun, niin runojen lukemiseen kuin kirjoittamiseenkin. Jatko-opinnoissa unelmoija oli kuitenkin kohdannut karun todellisuuden: yliopistollahan opiskellaan tieteitä, ei siis varsinaisesti luovaa kirjoittamista. Itkonen oli päätynyt jättämään runoilun taakseen, ja siinä samalla jäi hieman taka-alalle kirjailijaksi tulemisen haave. Sen sijaan hän päätti suuntautua toimittajaksi.

Toimittajanhommien aikana nuorena miehenä hän ei kuulemma tullut ajatelleeksikaan fiktiivistä kirjoittamista. Monen vuoden kuluttua hän kuitenkin päätti kokeilla kaunokirjallisuutta uudestaan.  Aluksi hän kirjoitteli novelleja, joista erään pohjalta hän myös kirjoitti kiitetyn esikoisteoksensa “Myöhempien aikojen pyhiä”, joka ilmestyi vuonna 2003. Romaani valittiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi, ja se voitti Kalevi Jäntin -palkinnon. Myönteinen vastaanotto oli Itkosen mukaan tuntunut tietenkin hyvältä, ja hän oli sitä myötä saanut töilleen ns. “laatuleiman”, mutta hän painotti myös onnen vaikuttavan melko lailla siihen, että saa näkyvyyttä teoksilleen.

Kirjailijoiden kokemuksia oli sekä mielenkiintoista että inspiroivaa kuunnella, ja he kertoivat jatkuvasti hyödyllisiä, tietenkin kokemukseen perustuvia neuvoja ja vastailivat myös esitettyihin kysymyksiin. He kertoivat muun muassa omista päivärytmeistään; kirjailijallahan ei ole työnantajan määräämiä työaikoja. Anna Maria Mäki sanoi kirjoittavansa noin kello yhdestätoista kello kolmeen, käytännön syistä, pääasiassa siis lapsien takia, vaikka hän totesikin, että hänen luonnollisin rytminsä olisi öisin kirjoittaminen. Myös Itkonen sanoi pitävänsä päivärytminsä melko samankaltaisena. Itseään on osattava ohjata ja jokainen päivä on rytmitettävä. Mäki myös suositteli etsimään itselleen jonkin rauhallisen kirjoituspaikan - olkoon se sitten kirjasto, syrjäinen kolkka ulkomailla tai luostari.

Kirjailijan ammatin huonoimpia puolia saattavat olla yksinäisyys ja kokemusten puute. Itkosen mukaan aluksi ei kannata olla liian ehdoton tekemisissään, vaan on tärkeää, että tekee muutakin. Tämä pätee kirjoittamiseenkin: yhteen tyylilajiin ei pidä juuttua, vaan oman tyylinsä löytää parhaiten kokeilemalla. “Kirjoittajanblokit” saattavat välillä koitua ongelmallisiksi, niin kokeneesta kuin aloittelevastakin kirjoittajasta. Mäki toteaa, että tällaisen tilanteen iskiessä on vain pakko istua alas ja kirjoittaa. Kun teksti alkaa taas soljua, olo on riemuisa.

Itkonen oli asiasta samaa mieltä, mutta hän myös sanoi, että on erotettava syy blokin takana: johtuuko se mahdollisesti laiskuudesta vai esimerkiksi siitä, että visio ei lopulta olekaan oikea. Silloin pitää vapauttaa itsensä ja tehdä jotain muuta. Kaikki kolme kirjailijaa, Mäki, Itkonen ja Karasma, olivat ehdottomasti yhtä mieltä yhdestä asiasta: aluksi on tärkeää, että kirjoittaa mahdollisimman paljon. Esimerkiksi päiväkirjaan kirjoittaminen ja ympäristön havainnointi voivat auttaa motivaation ja ajatuksien syntymiseen. “Kirjoittaminen vie aikaa” , totesi Itkonen.

 

Anni Rossi 12D