Kevään haikeat jäähyväiset

Aivan Etelä-Tapiolan lukion alkuajoista lähtien koulussamme vaikuttanut, Rouva Etelä-Tapiolaksikin tituleerattu oppilaiden rakastama sympaattinen historian ja yhteiskuntaopin lehtori Leena Mäkilä aikoo tänä keväänä kääntää elämässään uuden lehden ja jäädä eläkkeelle pitkän ja antoisan työuran jälkeen.

Nyt 35 vuotta uskollisesti Etelä-Tapiolan lukiossa opettaneelle Mäkilälle opettajan ammatti ei kuitenkaan ollut aivan alun alkaen itsestäänselvyys: ”Ajattelin ensin, että minusta tulisi joku kirjallisen alan ammattilainen, esimerkiksi kustannustoimittaja, mutta kerran ala-asteella sijaistamisen jälkeen tajusin, että opettaminen on aika kivaa.” Ja kun kerran opettamaan ryhdyin, kaikkein luonnollisinta oli opettaa omiksi koettuja aineita: yhteiskuntaoppia ja historiaa, Mäkilä kertoo.

Kiinnostus yhteiskuntaoppiin ja historiaan syntyi jo opiskeluaikoina: ylioppilastodistuksellaan Mäkilä pääsi suoraan yliopistolle lukemaan historiaa, mikä mahdollisti myös häntä erityisesti kiinnostavien valtiotieteiden opiskelun. Mäkilälle itselleen yhteiskuntaoppi on siis kaikkein lähimpinä sydäntä, ja hän pitääkin itseään ensisijaisesti yhteiskuntaopin opettajana; historia on hänelle tavallaan mukava harrastus.

Mäkilän mukaan historia kuitenkin rikastaa ja avartaa elämää, sillä se asettaa yksilön ajalliseen jatkumoon. ”Oman historian tunteminen luo ihmisille turvallisuuden tunnetta, kun tiedetään minne kuulutaan. Siksi olisikin juuri hyvä, että ihmiset ottaisivat selvää ensin omasta historiastaan, sillä siten myös koko muu, laaja historia tuntuu entistä mielenkiintoisemmalta ja helpommin ymmärrettävältä.”

 

Historiaa ei kannata unohtaa yleissivistyksenkään takia: erityisesti kirjallisuutta harrastavan on tärkeää tuntea edes pinnallisesti kunkin aikakauden tapahtumat.                      Mäkilän mielestä ehkä tärkeintä olisi kuitenkin tietää, miten ihmiset kulloinkin elivät - siis tuntea talous- ja yhteiskuntahistoriaa, poliittisen historian tuntemusta vuosilukuineen hän ei pidä yhtä tärkeänä.

Koulun historianopetuksen tärkein tehtävä on Mäkilän mukaan pyrkiä herättämään oppilaiden kiinnostus historiaa kohtaan ja kannustaa heitä sen harrastamiseen, mistä innostuneina opiskelijat voisivat sitten itse hakeutua jatkokursseille ja etsiä lisää tietoa eri aiheista.

”Pelkkien koulutietojen pohjalta ei yleensä synny myöskään niitä erittäin hyviä ylioppilasvastauksia; täydellisessä koevastauksessa näkyvät tieto ja kypsyys: tiedon voi aina opetella ulkoa, mutta kypsyyttä on kyky prosessoida sitä”, Mäkilä toteaa.

Oppiminen on kuitenkin prosessi, jossa sekä oppilaalla että opettajalla on vastuu: opettajan pitäisi opettaa niin, ettei oppilas nukahda pitkistä oppitunneista huolimatta. Täydellisen tunnin pitäminen on kuitenkin haaste varsinkin, kun historia on oppiaineena sillä tavalla vaikea - vaikeampi kuin esimerkiksi yhteiskuntaoppi - että yhteisen keskustelun aikaansaaminen ja mielipiteiden muodostaminen on vaikeaa.

”Parhaimmassa tapauksessa opettaja ei puhu liikaa ja tunneilla olisi aina myös aktiviteetteja, joiden parissa oppilaat ajattelisivat edes hetken aikaa itse”, Mäkilä toteaa.  Opiskelijalle olisi myös tärkeää omata edes jotain pohjatietoa käsiteltävästä aiheesta, jonkinlainen ”tiedon struktuuri” . Silloin uudet asiat on helpompi sisäistää ja liittää osaksi suurempaa kokonaisuutta. Opiskelijoiden mukaan Mäkilä onkin oikea ylioppilaskirjoituksiin valmistautumisen huippuasiantuntija: viimeksikin kuusi koekysymystä tuli suoraan hänen täkylistaltaan.

Mäkilän mukaan Etelä-Tapiolan lukiossa parasta ovat opiskelijat: he tekevät Etiksestä Etiksen. ”Viime vuosien aikana koulumme on tehnyt suuren nousun valtakunnan ykköslukioksi. Nousu alkoi, kun muutimme WeeGeelle tavanomaisesta poikkeaviin, sympaattisiin tiloihin. Sen jälkeen huikea oppilasaines on varmasti houkutellut vuosittain uusia huippuopiskelijoita”, hän toteaa. Hyvä oppimismotivaatio ja oppilaiden korkea vaatimustaso takaavat myös opetuksen korkean laadun: on vain hyvä, että opettajilta vaaditaan ajan hermoilla olemista, tietämystä ja osaamista.

Myös opettajien ja oppilaiden välinen luottamus ja yhteinen globaali vastuuntunto ovat erittäin tärkeitä ja ilahduttavia asioita: ”On todella mukava osallistua eri projekteihin ja tehdä oppilaiden kanssa matkoja, kun voi olla varma, ettei heistä tarvitse sen kummemmin huolehtia, sillä he kyllä hoitavat asiansa ja opiskelunsa aina mallikkaasti ”, Mäkilä kiittelee.

Ulkomaanmatkat ovatkin mieluisia niin opettajille kuin oppilaillekin.

Esimerkiksi Alden Biesenissä Belgiassa todistettiin Mäkilän asiantuntevaa matkanjohtamista. ”Hän oli mukana tyylilleen uskollisena pilke silmäkulmassa”, muistelee Etelä-Tapiolan oppilaskunnan puheenjohtaja Juho Mäki-Lohiluoma. Tietysti myös ulkopuolisilta tahoilta tuleva positiivinen palaute ja etisläisten opiskelijoiden kova kysyntä koulujen välisiin ja valtakunnallisiinkin projekteihin on aina mukavaa.

Jälkipolville Mäkilä haluaa jättää vielä muutamia kokemuksen kartuttamia viisauksia: ”Seuraajalleni sanon sen, mikä minulle sanottiin kerran: Älä koskaan ilkeile oppilaille, vaan opettele pitämään heistä ja luottamaan heihin, sillä opiskelija kyllä osaa asiansa. En myöskään epäile opiskelijoiden selityksiä ja tivaa heiltä rehellisyyttä; riittää, että he tietävät itse puhuvansa muunneltua totuutta, jos niin on.”

”Oppilailta toivon, että he oppisivat solidaarisiksi, yhteiskunnalliseen toimintaan osallistuviksi kansalaisiksi, jotka eivät vain juoksisi palkinnon perässä vaan katselisivat maailmaa myös vähempiosaisen näkökulmasta, ajattelisivat koko kansan etua ja loisivat siten hyvän suomalaisen yhteiskunnan.”

”Kaikella on aikansa”, Mäkilä toteaa, ”ja tähän, erityisesti Nepal-projektin ja kaikkiin muidenkin tämän vuoden matkojen jälkeen, onkin mukava lopettaa hieno opettajaura hyvillä mielin. ” Vaikka tunnelma onkin haikea, ei uudenlaiseen elämäntyyliin sopeutuminen kuitenkaan tunnu ylitsepääsemättömän vaikealta ajatukselta. Aikakaan ei todennäköisesti pääse käymään pitkäksi, siitä pitävät huolen ainakin neljä lastenlasta ja vanheneva äiti.  ”Ja minähän voin aina sitten jatkossa tulla sijaistamaan.” Mäkilä naurahtaa.

 

Maria Vuorinen, 12 D