Himalajan auringon alla

Marraskuussa 2012 Etiksestä lähti 13 opiskelijaa ja kaksi opettajaa Himalajan rinteille, kirkkaan aurinkoiseen Nepaliin tapaamaan dalit-kummioppilaita, joille oli kerätty rahaa esimerkiksi myyjäisillä ja taksvärkissä. Pääsimme vajaaksi kahdeksi viikoksi tutustumaan kummi-oppilaidemme kiehtovaan, kaukaiseen kotimaahan.

Marraskuussa 2012 Etiksestä lähti 13 opiskelijaa ja 2 kaksi opettajaa Himalajan rinteille, kirkkaan aurinkoiseen Nepaliin tapaamaan dalit-kummioppilaita, joille oli kerätty rahaa esimerkiksi myyjäisillä ja taksvärkissä. Pääsimme vajaaksi kahdeksi viikoksi tutustumaan kummioppilaidemme kiehtovaan, kaukaiseen kotimaahan.

Nepalilaisesta ystävällisyydestä saimme nauttia jo Katmandun lentokentällä, kun vastaanottajat ripustivat kaulaamme samettiruusuista tehdyt malat. Saimme ensimmäisen silmäyksen Katmandusta, kun ajoimme sen läpi lentokentältä hotellille. Kadut olivat pölyiset ja tiet huonokuntoiset, mutta toisaalta näkymät olivat sitä, mitä olimme etukäteen odottaneetkin.

Hotellimme oli Thamelissa, Kathmandun turistikaupunginosassa, joka oli todella kaoottinen. Koko ajan piti varoa, ettei jää riksan, moottoripyörän tai taksin alle, kauppiaat roikkuivat  hihassa kiinni, ja kaduilla kaikuva nepalilainen musiikki raastoi korvia.

Maksamalla 50 senttiä kaaosta ja melua pääsi pakoon  Thamelin vieressä sijaitsevaan puutarhaan, Garden of Dreamsiin, joka patsaineen ja altaineen oli upea näky. Illan pimetessä myös valaistus oli hyvin kaunis. Siellä makoilimme hetken puutarhan joogamatoilla ennen ensimmäistä nepalilaista illallista.

Seuraavana aamuna lähdimme bussilla vuoristoon tarkoituksenamme tehdä koko päivän kävelyretki kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Oppaan perässä kävelimme lukuisien pienten kylien halki ja näimme nepalilaisten elämää samasta näkökulmasta kuin paikalliset asukkaatkin. Seitsemän tuntia kestänyt kävelyretkemme päättyi Changunarayanin kylään, jossa on yksi maan vanhimmista hindutemppeleistä; se on perustettu jo 600-luvulla.

Tapasimme myös yhteistyöorganisaatiomme  NNDSWO:n eli Nepal National Dalit Social Welfare Organisationin  henkilökuntaa ja kävimme heidän kanssaan ostamassa tuliaisia kummikouluihin: karttoja, värikyniä,sanakirjoja ja urheiluvälineitä.Vierailimme myös Suomen suurlähetystössä, ja meitä oli vastaanottamassa itse suurlähettiläs Asko Luukkainen. Saimme kuulla Suomen kehitysapuprojekteista ja Nepalin jumiutuneesta poliittisesta tilanteesta.

Kathmandun laaksossa on joskus ollut kolme pientä kuningaskuntaa, ja jokaisessa niistä on oma palatsiaukionsa, durbar square. Kaikissa niissä kävimme ihailemassa runsaasti koristeltuja temppeleitä, jotka olivat peräisin 1500 - 1700-luvuilta. Bhaktapurin durbar squaren vierailuun yhdistimme myös kouluvierailun. Koulussa oli kaikenikäisiä oppilaita aivan pienistä päivähoitolaisista omanikäisiimme oppilaisiin. Annoimme koululle lahjaksi karttoja ja jalkapallon ja pikkuisille pehmoleluja. Koulu oli varsin hyvätasoinen, ja vanhemmat oppilaat osasivat puhua hyvin englantia, joten heidän kanssaan oli mukava keskustella.

Matkan puolivälissä lähdimme  vihdoin kummikouluumme köyhään Etelä-Nepaliin, lähelle naapurimaa Intian rajaa. Bussimme pyörät kääntyivät maan päästä päähän kulkevalle vuoristotielle jo aikaisin aamulla. Vaikka matkaa oli alle neljäsataa kilometriä, se vei kiemuraisia teitä pitkin yli neljätoista tuntia. Tuunattuja torviaan tauotta huudattavat, kirkkaanväriset intialaisrekat saivat meidät tien kapeissa kaarteissa pidättämään hengitystä ja kämmenemme hikoamaan kauhusta. Matka kului kuitenkin pääosin leppoisasti nukkuen, höpötellen ja yhteiskuntaopin oppituntia kuunnellen. Eväiksi ostimme tien varren kylästä pikkuruisia banaaneja. Banaanit myytiin oksittain; omassamme oli arviolta 120 banaania. Maksoimme niistä kaksi ja puoli euroa.

Maisemat vaihtuivat istumalihaksia puuduttavan ajomatkan aikana Katmandun kolme kilometriä korkeasta, jokien uurtamasta vuoristosta hiljalleen yhä alavammaksi ja pölyisemmäksi Terain tasangoksi. Saavuimme syvän pehmeän pimeyden laskeuduttua Rajbirajissa sijaitsevalle Green Star Hotellille. Paikallisen matkakumppanimme Kul-jin ensikommentti oli vilpittömän ilahtunut: ”Oh, nice!”  Omat tuntemuksemme eivät olisi juuri voineet olla päinvastaisemmat. Jälkikäteen muistellen hotelli oli varsin eksoottinen kokemus gekkoineen, tahmaisine valokatkaisijoineen ja pölyisine malariaverkkoineen.

Vierailu kylissä ja kouluissa avasi silmät

Aamulla hyppäsimme taas bussiin ja lähdimme kuoppaiselle pikkutielle kohti kummikouluja. Matkanteko oli taas melkoisen hidasta tietä kanssamme käyttävän lehmälauman  takia, mutta muutaman tunnin ajamisen jälkeen pääsimme Saptarin Phattepurissa sijaitsevalle kummikoulullemme. Olisi vähättelyä sanoa ikimuistoiseksi hetkeä, jolloin astuimme ulos bussista: Kummikoulun sadat oppilaat olivat muodostaneet meitä varten käytävän ja taputtivat käsiään iloinen hymy kasvoillaan. Saimme kaulaamme loputtomasti pienten käsien askartelemia samettiruususeppeleitä ja otsaamme hyvää onnea tuottavia punaisia rukousmerkkejä. Seppeleitä kertyi niin paljon, että korvatkin olivat hautautua kukkiin. Tuoksu oli huumaava ja olo epätodellinen.

Siirryimme sisäpihalle, jossa koulun rehtori ja paikalliset puoluejohtajat (!) ottivat meidät vastaan. Paikalla oli epäilemättä suurin osa koko ympäröivän kylän asukkaista aina pienistä oppilaista ryppyisiin isoäiteihin. Seurasi loputtomalta tuntuva virallinen osuus, puoluejohtajien mahtipontisia nepalinkielisiä puheita, joista emme luonnollisesti ymmärtäneet sanaakaan. Meille selvisi myös, että projektimme oli rahoittanut koululle uuden vesitankin, jonka avajaisia juhlittiin vierailumme kunniaksi. Vesitankista oppilaat saavat päivän aikana puhdasta vettä arsenikin myrkyttämän pohjaveden sijaan.

Oppilaat esittivät meille näyttäviä perinteisiä tanssi- ja lauluesityksiä toivottaakseen meidät tervetulleiksi. Etiketin mukaisesti myös kansallishymnit esitettiin, ja yleisö sai kuulla epävireisen tulkintamme Maamme-laulusta. Monituntisen pönötyksen jälkeen pääsimme kuitenkin viimein kiertelemään koulussa ja tapaamaan kastittomia kummioppilaitamme.

Luokka oli seinänvieruksia myöten täynnä. Uteliaat perheenjäsenet kurkistelivat sisään pienistä ikkunoista. Olimme tuoneet koululle laatikkokaupalla kirjoja, karttoja ja urheiluvälineitä. Jokainen kummioppilas sai vuorotellen valita joko jakinvillaisen shaalin tai käsivoimin ladattavan taskulampun. Vastalahjaksi saimme oppilaita käsin punottuja koreja ja kulhoja.

Valitettavasti oppilaiden kanssa puhumiseen meille ei jäänyt läheskään niin paljon aikaa, kuin olisimme toivoneet. Mieltä järkytti kuitenkin kaikkein eniten lukio-opintoja vastaavan SLC-tutkinon suorittaneen Bikasin lyhyt puheenvuoro. Vaikka poika oli poikkeuksellisen lahjakas ja motivoitunut opinnoissaan, ei hänellä köyhänä dalitina ollut minkäänlaisia jatko-opiskelumahdollisuuksia. Hän kertoi suurimmaksi unelmakseen lääkäriksi valmistumisen. Moni etisläinenkin toivoo jonain päivänä valmistuvansa samaan ammattiin, mutta heidän haaveensa toteutuminen riippuu vain siitä, kuinka paljon he itse jaksavat tehdä töitä. Se tuntuu todella väärältä.

Matkalla pistäydyimme vielä toisella koululla, jossa saimme taas kukkaseppeleet kaulaamme ja meille tarjottiin kiehuvan kuumaa ja ihanan makeaa nepaliteetä.  Tämänkin koulun pihalta löytyi Nepal-projektimme kunnialaatta - tällä kertaa vessan seinästä. Projektin aikaisemmin rakennuttama käymälä oli yllättävän siisti ja hyväkuntoinen. Toiselta koululta lähdimme illan jo hämärtyessä ajamaan kohti hotellia. Ajaessamme pienten kylien läpi pysähdyimme useampaan pikkukylään jakamaan Suomesta asti raahaamiamme lastenvaatteita ja pehmoleluja. Oli uskomatonta, kuinka iloisiksi paikalliset lapset ja heidän vanhempansa tulivat saadessaan päähänsä vanhan lippalakin tai ylleen pienen yöpaidan. Vaatteiden tarvetta kuvasi hyvin se, että pienelle pojalle annetut housut vedettiin suoraan jalkaan ja kissapehmolelun ojentaminen pienen vauvan äidille liikutti tämän melkein kyyneliin.

Etelän tomut karisivat koskenlaskussa

Savesta, oksista ja aaltopellistä rakennetuista kylistä ajoimme takaisin hotellille. Seuraavan päivän ajoimme taas aamusta iltaan palatessamme kohti pääkaupunkia. Yöksi jäimme kuitenkin matkaamme järjestelleen Bidurin pitämälle leirintäalueelle. Siistit suihkut ja pehmeät telttapatjat olivat suunnatonta luksusta Rajbirajin jälkeen. Illallinenkin koostui kolmesta ruokalajista, jotka saatoimme syödä vailla pienintäkään huolta.

Nukuimme yömme hyvin ja heräsimme virkeinä, valmiina koskenlaskuun. Vaikka vuoristojoen vesi oli jäätävän kylmää, laskimme kosket naurusta kouristellen. Maisemat olivat joen ympärillä kuin suoraan unesta. Jyrkät rinteet kohosivat suoraan ylöspäin, ja kirkkaan väriset perhoset ja linnut lentelivät ilmassa. Joen yli kulki vanhoja riippusiltoja, joita pitkin käveli värikkäästi pukeutuneita paikallisia otsaan tuettavat korit selässään.

Syötyämme leirintäalueella vielä lounaan lähdimme ajamaan takaisin Katmanduun. Parkkipaikalla hyvästelimme haikeina ammattitaitoisen ja luotettavan bussikuskimme, ystävällisen apupoikamme Ramesin sekä NNDSWO:n sydämelliset työntekijät - matkaseuralaisemme Gita-jin ja Kul-jin. Hotellilla kaaduimme matkasta väsyneinä sänkyihimme ja vedimme makuupussit korviin asti.

Nepalin uskonnot näkyvät katukuvassa

Syötyämme jälleen aamiaisemme liian raakoine kananmunineen hotellin hyytävän viileällä sisäpihalla lähdimme vielä katsomaan Katmandun merkittävimpiä nähtävyyksiä. Ensin oli vuorossa koko Nepalin pyhin hindutemppeli ja ruumiiden polttopaikka Pasupatinah. Palavista ruumiista nouseva vaaleanharmaa, paksu ja pistävän hajuinen savu sai meidät yskimään miltei heti bussista noustuamme.

Järkytyin perusteellisesti nähdessäni joen reunan korokkeilla roihuavat ruumiit ja oransseihin kaapuihin käärittyinä lopullista kuolemaa odottavat puolikuolleet hindut. Hindut uskovat, että Pasupatinahissa kuolevia odottaa heti kuoleman jälkeen vapautuminen sielunvaelluksesta, samsarasta. Puoliksi palavien ruumiiden, muoviroskien ja oranssien kangaspalojen lomitse laiskasti virtaavassa pyhässä joessa kahlasi keppien kanssa kultahampaita etsiviä pieniä poikia ja luisevat kyljet paljaina peseytyviä pyhiä miehiä, saddhuja. Temppeleiden katoilla ja kaiteilla istuskeli lihavia apinoita.

Hindujen pyhältä paikalta suuntasimme maailman suurimmalle buddhalaiselle stupalle Boudhanathille. Kiersimme suurta, valkoista, mandalan muotoon rakennettua stupaa myötäpäivään. Ilmassa liehui kirkkaanvärisiä tiibetiläisiä rukouslippuja, ja taustalla kaikui buddhalainen hyvän onnen mantra ”Om mani padme hum”. Lounaan söimme läheisessä buddhalaisessa luostarissa. Uskaltauduimme juomaan jopa jogurttipohjaiset lassit.

Paluumatkalla osa ryhmästä jäi kaupungille hankkimaan tyypilliset nepalilaisnaisten asut,  kurtat. Niiden teettäminen oli naurettavan halpaa, ja väri- ja mallivaihtoehtoja oli loputtomasti. Kielimuurista huolimatta saimme tilauksemme tehtyä ja piipahdimme vielä kaoottisessa paikallisessa kauppakeskuksessa. Ihmisiä ja tavaraa oli ahdistavan tiiviisti. Vilkkuvat valot ja kaiuttimista kaikuva bollywood-musiikki olivat saada migreenin laukeamaan. Niinpä hyppäsimme taksiin ja suuntasimme takaisin kotoisaan Thameliin. Taksin ikkunasta ihailimme pimenevää kaupunkia koristaneita tuhansia pieniä lamppuja.

Nepal jäi osaksi elämää

Koko loppureissun ajan saimme nauttia vuoden suurimpiin juhliin kuuluvan tiharin vietosta. Veljiä ja sisaria juhlistavaa tiharia vietetään Lakshmi-jumalan kunniaksi. Juhlintaan kuuluu erivärisiä valoja sekä iloista tanssia ja laulua. Tihariin liittyvä juhlinta yllätti meidät monessa paikkaa. Katmandun vanhalla durbar-aukiolla oli käynnissä rokkikonsertti, ja viimeisen illallisemme vietto oli päättyä siihen, että ravintolalle vievä kuja oli suljettu perinteisen Tihar-kuvaelman esittämisen takia. Värikkäät ja vilkkuvat tihar-valot näkyivät vielä lentokoneen noustessa öisen Katmandun taivaalle matkamme päättyessä.

Kotimatka Bahrainin ja Lontoon kautta kesti taas reilun vuorokauden. Enää emme jaksaneet innostua edes Gulf Airin lentokoneen mukavuuksista, sillä itse ainakin kärsin voimakkaasta Nepalista lähdöstä johtuvasta alakulosta ja matikantehtävien kasautumisesta. Onneksi Nepal-ikävää lievittävät miltei 20 kilon edestä ostetut tuliaiset, 1453  valokuvaa, muut etisläiset, joihin pääsi tutustumaan, ja Suomi-Nepal-seuran marraskuussa järjestämät hilpeät tihar-juhlat.

Vaikka se kuinka kornilta kuulostaakin, Nepal todella avasi silmät ja antoi perspektiiviä elämään. Nyt odotammekin vain, milloin pääsemme lähtemään sinne uudestaan.

Teksti ja kuvat: Ellamaija Kasanen ja Vilma Mannermaa