Tarmokas talousveturi

Töitä riittää kaikille halukkaille, vitivalkoisia tuulivoimaloita komeilee Pohjanmeren rannalla, ja Merkel hymyilee iloisesti EU-päättäjien perhepotretin eturivissä. Koko muu Eurooppa tuskailee finanssiahdingossa, mutta maanosan talousveturi porskuttaa eteenpäin ilman raidevikoja.

Saksalla näyttää menevän hyvin: sijoittajien usko Euroopan väkirikkaimpaan maahan on niin kova, että lainaa annetaan negatiivisella reaalikorolla, ilmastohuolet on otettu tosissaan, ja liittokansleri Merkelin kuva pääsee pian vanhan mantereen edellisen rautarouvan rinnalle. Mutta onko Keski-Euroopan pankkimahdin kansalaisten elämä todella pelkkää autobaanalla ajoa?

Sijoittajien lellikiksi pääseminen on vaatinut kovia valintoja sekä niin suuren kasan euroja ja D-markkoja, ettei Kreikan valtionvelka olisi riittänyt edes talousveturin raiteiden käsirahaksi. Merkelin edeltäjä, Saksa-junan entinen ohjaaja Gerhard Schröder, runnoi kannattajiensa vastustuksesta huolimatta läpi Minijobs-järjestelmäksi kutsutun uudistusprosessin, jonka vaikutuksia me ihailemme, mutta Euroopan suurin työssäkäyvä väestö haukkuu. Itämeren toiselle laidalle näkyy työn yksikkökustannusten jyrkkä lasku, toiselle tuloerojen suhteellinen kasvu. Jyllannista tähyillään etelään ja huomataan talousveturin vauhtia kiihdyttävä työttömyyden kutistuminen, mutta kuulematta jää perävaunun valitus siitä, että mieluummin olisi työttömänä kuin siivoaisi neljänsadan euron kuukausipalkalla Bundesbankin vessoja. Eivätkä frankkien johtajat voi olla ihailematta sitä, miten vanha verivihollinen huolehtii kaikkein heikoimmista tarjoamalla lyhyitä työsuhteita pitkäaikaistyöttömille, mutta samaan aikaan rajan toisella puolella pilkataan lyhyiden matalapalkkatöiden Minijobs-systeemiä ihmisoikeusrikkomukseksi.

Schröderin talouden ehdoilla tekemät uudistukset eivät ole ainoa talousveturin sisäistä rauhaa ja tyytyväisyyttä järkyttävä tekijä. Junassa on enemmän maahanmuuttajamatkustajia kuin missään muussa Euroopan maassa, eikä Saksojen yhdistymisestäkään ole kuin parikymmentä vuotta. Toki ulkomaalaistaustaisten suuri osuus voidaan nähdä kulttuuria rikastuttavana voimana, mutta Suomen kokoinen turkkilaisvaunu on myös sosiaalinen lisälasti yhteiskunnalle. Esimerkiksi vanhan veturiführerin perään haikailevien äänenpainot ovat viime vuosina kiristyneet, ja rasismia joudutaan pitämään kurissa voimakeinoin – pinnan alla siis kytee myös suvaitsevalla Reininmaalla.

Maahanmuuttajien ja kantaväestön jakolinjan lisäksi junavaunuista erottuu selvästi matkustajat itä- ja länsipuoleen jakava keskikäytävä. Liikkuminen puolelta toiselle on toki vapaata – mitään keskimuuria ei käytävän kohdalla tietenkään ole -, mutta erot eri puolten välillä näkyvät suunnitelmatalouden ränsistyneiden penkkien lisäksi saksalaisista itsestään: itäpuolen matkustajista suurempi osa on työttöminä, ja vauraammat valuvat auttamatta Ruhrin aluetta ja Baijeria kohti. Schröderin markkinatalouden ihanteita palvova Minijobs ei ole kyennyt tätä jakolinjaa poistamaan, vaan erityisesti entisessä Itä-Saksassa yleistyneet pätkätyökierteet ovat vain horjuttaneet talousveturin yhtenäisyyttä.

Toistaiseksi ulkomaille on kuitenkin kaikunut vain vähän merkkejä Saksan sisäisistä jännitteistä ja eriarvoistumisesta kitisevistä raiteista. Yksi suuri syy tähän on sivuvaunusta ohjaajan paikalle pompannut itäsaksalainen liittokansleri Angela Merkel. Hän on päässyt viipottamaan huippunopeutta Schröderin uudistusten ansiosta ja saanut näin sekä BMW-pomojen että Dresdenin teollisuustyöntekijöiden tuen koko Saksaa eteenpäin luotsaavana rautarouvana. Lisäksi jarrumiehen, liittopresidentin, valta on Saksassa vähäinen, ja Merkel onkin voinut ohjata junaansa täysin haluamaansa suuntaan.

Velkakriisin lyödessä mutkia raiteisiin on ollut luonnollista, että kippari on valinnut taloudelliset tekijät politiikkansa pohjaksi. Ulkoisesti tulokset ovatkin olleet hyviä: Merkel on päässyt paistattelemaan pienen työttömyyden, valtionvelan minimaalisten korkojen sekä naapureita paremmin vetävän viennin loisteessa ja kiillotellut samalla AAA-kylttiä veturinsa ovessa. Toisaalta kovien arvojen ohjatessa politiikkaa ovat humaanimmat seikat koulutuksesta tasa-arvoon jääneet pitkälti julkisen keskustelun ulkopuolelle.

Politiikkansa painopisteiden valinnassa Merkel näyttää kuitenkin onnistuneen. 2000-luvun rautarouva on tajunnut, että maailman globalisoituessa valtioiden välinen yhteistyö korostuu – Euroopan muiden junien merkitys talousveturille kasvaa. Ulkoisilla mittareilla omaa tahtiaan huristeleva Saksa on saanut Merkelin ja Schröderin kovien arvojen politiikalla reilusti lisää sananvaltaa EU-asioissa: jättityöttömyyden kanssa painivien kriisimaiden on ollut pakko kuunnella, mitä Frankfurtin pankkiirit komentelevat.

Merkel on itsekin todennut EU-politiikan olevan jo sisäpolitiikkaa, mikä kertoo osaltaan siitä, että jatkossa maanosan suurimman veturin odotetaan alkavan vetää koko unionia perässään. Tämä tuo Merkelin lippulaivalle erityisesti lisää vastuuta: suomalaisten kammoksumat eurobondit saattavat olla ainoa keino liittää eri maiden vaunut Berliini-veturin perään, mikä tarkoittaisi suurten velkavastuiden mahdollista siirtymistä Keski-Euroopan talousihmeen taakaksi. Toisaalta suurempi vastuu tarkoittaisi myös, että Saksa voisi pistää muut maat seuraamaan sen raiteita esimerkiksi tuulivoimakysymyksissä. Rautarouva onkin tehnyt selväksi, että Saksa on halukas johtamaan koko EU-junaa.

Kaikkien EU-vaunujen vetäminen vaatii kuitenkin Saksan sisäistä yhtenäisyyttä: veturi ei saisi heilahdella itä-länsisuunnassa, ja kakkien maahanmuuttajista parinsadan euron kuukausipalkan pätkätyöläisiin pitäisi yhdessä lapioida hiiliä polttomoottoriin. Tämän seikan ovat 2000-luun talouskasvun sokaisemat liittokanslerit jättäneet pitkälti huomiotta, mikä voi kostautua myöhemmin lakkoiluna, rasismina tai suurmielenosoituksina. Toisaalta maailma ja erityisesti Eurooppa ovat muuttuneet yksilökeskeisemmiksi, ja kovat arvot saattavatkin olla juuri niitä, joilla Merkelin talousveturi porskuttaa parhaiten – muu Eurooppa perässään.

      Tatu Suontausta