Sinfoniakonsertti – tylsää hienostelua vai innostavaa kuultavaa?

Perjantaina 21. lokakuuta minulle tarjoutui loistava tilaisuus päästä kuuntelemaan elävää musiikkia sinfoniakonserttiin. Oikeastaan kyseessä olivat vain Tapiola Sinfonietan kenraaliharjoitukset ennen illan esitystä, mutta olin silti innoissani enkä tiennyt, mitä odottaa. En ollut nimittäin koskaan ennen kuunnellut klassista musiikkia tositarkoituksella, saati sitten ollut sinfoniakonsertissa. Totta puhuen minulle oli syntynyt muutamia ennakkoluuloja koko klassisen musiikin maailmaa myös tätä tulevaa konserttia kohtaan. Päätin kuitenkin työntää epäilykseni syrjään ja lähteä mukaan avoimin mielin.

Sinfoniaorkesterin kenraaliharjoitukset pidettiin Tapiolan kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa aamupäivällä. Olin siellä hyvissä ajoin muiden etisläisten kanssa, jotka olivat paikalla joko musiikinkurssilaisina, kuten minä, tai raahattu sinne, koska heidän senhetkisen tuntinsa opettajakin oli siellä. Meidät ohjattiin istumaan salin parvelle. Sieltä oli hienot näkymät lavalle. Pian soittajat asettuivat paikoilleen ja kapellimestari Santtu-Matias Rouvali saapui. Täytyy myöntää, että päästin ennen esityksen alkua muutaman haukotuksen, mutta väsymykseni kaikkosi heti, kun orkesteri aloitti soittonsa.

Muusikot aloittivat soittamalla Haapamäen teoksen Fresh. Mielenkiintoni heräsi heti, kun kuulin ensisävelet. Alku oli niin innostunut ja energinen, etten olisi voinut haukotella, vaikka olisin halunnutkin. Olin aikaisemmin kuullut vanhemmiltani ja muilta klassista musiikkia kuunnelleilta, että sitä kuunnellessa syntyy aina omia mielikuvia. En silloin tiennyt, mitä he tällä tarkoittivat, mutta nyt ymmärsin. Minulle tuli heti kappaleen alusta mieleen kauhuelokuvan kissa-hiirileikki. Yllättävää oli, että musiikki oli niin melodista ja sointuvaa. Teoksessa oli paljon vaihtelua, mikä teki kuuntelusta mielenkiintoista ja viihdyttävää. Olen myös suuri rumpujen ystävä, joten minua ilahdutti kuulla paljon rumpujen paukahduksia. Myös kapellimestari Rouvalin työskentelyä oli ilo seurata. Hän vaikutti niin syventyneeltä työhönsä ja innostuneelta siitä, mitä teki. Kädet viuhtoivat vimmatusti ja hiukset hulmusivat, mikä näkyi parvelle asti.

Kun Tapiola Sinfonietta oli yhdessä Rouvalin kanssa saanut hiottua ensimmäisen teoksen iltaa varten huippuunsa, oli vuorossa toisen teoksen, Richard Straussin Käyrätorvikonserton, vuoro.

Heti kuullessani sanan käyrätorvi minussa heräsi uteliaisuus. En ollut koskaan oikeastaan kuullut käyrätorven soittoa, joten ainut mitä osasin odottaa, oli jonkinlainen puhallinsoitin. Se kuitenkin yllätti minut iloisesti. Tero Toivonen, käyrätorvisolisti, oli minusta erittäin taitava, vaikken päässyt hänen soittoaan tätä yhtä teosta enempää kuulemaankaan. Käyrätorvesta lähtenyt ääni oli jollain tapaa hauska ja samalla hieman alakuloinen. Pidin näiden kahden tunnelman erikoisesta kontrastista. Teos oli muutenkin mielenkiintoinen, ja sain siitä mielikuvia kesäisistä kukkapelloista ja entisajan kaukaisista kuningaskunnista. Loppu oli mielestäni todella vaikuttava jännittävien vaihtelujensa vuoksi, ja täytyy sanoa, että tätä teosta olisin voinut mennä kuuntelemaan kokonaisena illallakin.

Meidän oli tarkoitus jäädä kuuntelemaan vielä yhtä teosta, mutta aika loppui kesken. Totta puhuakseni olin hieman pettynyt, sillä kiinnostukseni sinfoniakonserttia kohtaan oli toden teolla herännyt näiden kahden teoksen aikana. Uskon lisäksi, että oikeassa sinfoniakonsertissa klassisesta musiikista saa paljon enemmän irti kuin vain kuuntelemalla sitä CD-levyltä tai seuraamalla kenraaliharjoituksia. Tämän jälkeen voin siis sanoa, että mielestäni sinfoniaorkesteri on innostavaa kuultavaa eikä tylsää hienostelua.

Kuva ja teksti: Kaisa Pukkala