Aivot

Suurimpiin idoleihini on jo pitkään kuulunut muusikoita, pari näyttelijää - ja neurokirurgi. Professori Juha Hernesniemeä on syystä kutsuttu maailman nopeimmaksi ja parhaaksi neurokirurgiksi. 400 - 500 potilasta käy vuosittain hänen leikattavanaan; hänellä on takanaan tuhansia aivokasvaimia, verisuonten pullistumia, aivoverenvuotoja ja selkärankaleikkauksia. Hernesniemen leikattavaksi saapuu potilaita muistakin maista. Jo valmiit neurokirurgit sekä erikoistuvat lääkärit vierailevat hänen leikkauksissaan hiomassa tietojaan ja taitojaan. Nyt myös me, BI4-ryhmä, saimme liittyä tähän etuoikeutettuun joukkoon, joka saa nähdä palasen matkasta ihmisen ehkä jännittävimpään kolkkaan: aivoihin. Saimme, kuten Pena sanoi, ”kokemuksen ja näimme myös, missä se syntyy”.

Sanoin kuvaamaton olikin se tunne, jonka vallassa kävelin 14.1. Töölön sairaalan steriililtä tuoksuvia käytäviä pitkin kohti neurokirurgista leikkausosastoa. Olimme matkalla seuraamaan aneurysman eli aivovaltimon pullistuman leikkausta. Pullistuma syntyy verisuonen seinämän pettäessä ja sen puhkeaminen aiheuttaa usein vakavan vammautumisen tai kuoleman. Kyseessä ei siis ole mikään pikkujuttu. Suuren hetken lähestyessä kauhu keräsikin joukkojaan jonnekin mieleni reunoille, vaikka olin odottanut tapahtumaa enemmän kuin koskaan kesälomaa. Olin matkalla katsomaan taistelua kuolemaa vastaan.

Jo leikkaussaliin valmistautuminen oli kokemus. Valkoinen paita, valkoiset housut, valkoinen pusero ja valkoiset sairaalasukat muistuttivat sairaalasarjoista. Tällä kertaa kiehtova maailma oli kuitenkin meille todellisuutta. Minulle sairaalamyssykin sopi kohtalaisesti; toivottavasti se on enne. Ennen saliin siirtymistä saimme nähdä videoita leikkauksista ja kuulimme itse professori Hernesniemeltä esitelmän neurokirurgian menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Nykyisyyttä pääsimme ihmettelemään itse leikkaussaliin.

Myönnän suoraan: etukäteen minua pelotti. Pyörtyminen oli lähimpänä salin ulkopuolella, kun pohdin, mitä tapahtuu, jos pyörryn. Kotona olin katsonut Youtubesta videoita niin kauan, ettei ei enää tehnyt hiukkaakaan pahaa nähdä sivuun vedetty päänahka, mutta silti olo oli hutera. Moni oli puhunut erikoisesta hajusta, mutta kun luupölyn lämmin tuoksu lopulta levisi huoneeseen, pelon korvasi uteliaisuus. Suurimman vaikutuksen minuun teki kaiken siisteys: verta ei vuotanut juuri nimeksikään. Nopean päänahkaan tehdyn viillon jälkeen pääkallo oli näkyvissä. Se puhdistettiin, ja pian kallossa oli reikä, jonka kautta Juha Hernesniemi pääsi aivojen kiemuroihin. Bipolaari eli verisuonia polttavat pinsetit setvivät kudosta, kunnes pullistuma löytyi. Kuvaruudulla näkyvä mikroskooppikuva näytti poimut ja suonet hämäävän suurina; jokaisen pinsetin liikahduksen todellinen koko mitataan millimetreissä. En ehkä haluaisi pelata Juha Hernesniemeä vastaan Operationia.

Viimeistään salissa ero sairaalasarjoihinkin tuli selväksi. Tunnelma oli yllättäen täysin normaali. Ennen leikkausta kirurgi keskusteli hoitajan kanssa lomasuunnitelmista kuin millä tahansa työpaikalla. Leikkauksen alettua äänet vaimenivat. Joku neurokirurgikokelaista pelasi Angry Birdsia, toinen kertoi iänikuisen vitsin ortopedistä ja neurokirurgista hississä. Radiossa soi Eput. Ikkunan takana kajasti tammikuun kalpeus samalla kun matka potilaan aivoihin eteni varovasti mutta nopeasti. ”Kun kitara soi, ei itkeä saa...”

Koin päivän ja elämäni hienoimpia hetkiä, kun pääsimme katsomaan suoraan potilaan pään sisään. Elävän, sykkivän aivokudoksen näkeminen oli tyrmäävää. Aivot olivat käsittämättömän kauniit. ”Siinä näkyy valtimot ja siniset ovat tietysti laskimoita”, Hernesniemi esitteli. Onneksi siinä pöydän vieressä en tullut turhan tarkkaan miettineeksi, että katsoin todella aukkoa jonkun päässä ja että se joku voisin joskus olla minä itse. Aivot muistuttivat mielestäni enemmän kiinteähköä hyytelöä kuin kuuluisaa kaurapuuroa, johon niitä usein verrataan. Kaiken kaikkiaan ne vaikuttivat turvallisemmilta kuin olisi luullut.

Leikkaus sujui nopeasti ja ilmeisen hyvin. Pullistuma löytyi, ja se suljettiin pois verenkierrosta metallisilla klipseillä. Kuvaruudun mittakaavassa potilaan päähän näytti jäävän valtavasti tavaraa, vaikka todellisuudessa titaanipalaset ovat sormenpäätä pienempiä. Aneurysman leikkaamisen jälkeen osa ryhmästämme pääsi vielä katsomaan kaularankaleikkausta. Juha Hernesniemi tuli myös ryhmäkuvaan kanssamme - ja allekirjoittanut hyppi sisäisesti innosta.

Meidät otettiin osastolla loistavasti vastaan, vaikka emme - vielä - olekaan edes varsinaisia lääketieteen opiskelijoita. Saimme myös jonkinlaisen käsityksen kirurgien huumorista. Sekin vaikutti olevan oma taiteenlajinsa, kuten itse kirurgiakin. ”Vähän tuollasia harakanvarpaita”, arvioi kirurgi Miikka Korja, kun katselimme potilaan kovakalvon ompelemista takaisin umpeen leikkauksen jälkeen. Kuitenkin kaikki ottivat työn vakavasti. Puhtauteen suhtauduttiin hyvin tarkasti muttei liian hysteerisesti; steriilit alueet oli merkattu selkeästi. Kaikesta näkyi, että leikkaaminen on arkipäivää, vaikkei se varmasti täydellisesti rutiiniksi tule koskaan.

Leikkaus vahvisti käsitystäni siitä, että ihminen on todella huikea rakennelma. Tapahtuma myös potkaisi intoa fysiikan tunneille. Neurokirurgia on omanlaistaan taidetta ja samalla tiedettä, yhtä aikaa luovaa ja eksaktia. Siinä on kysymys niin pienistä asioista, että saisin koko kirurgin työmaan murskattua muutamalla liikeellä, mutta samalla se koskettaa ihmisen suurimpia pelkoja, mahdollisuuksia ja salaisuuksia: elämää, kuolemaa, tietoisuutta. Juuri se tekee alasta niin kiehtovan. Päivä oli ihmeellinen, ja antaisin todella paljon, jos saisin samanlaisen tilaisuuden uudestaan. Seuraavalla kerralla olenkin ehkä itse leikkauspöydällä - tai leikkaamassa.

Yön yli nukuttuani vietin lauantaipäivän koristellen kalenterini kantta valokuvilla. Tutussa hatussaan Juha Hernesniemi erottuu hyvin muusikoiden keskeltä.

Teksti: Minna Lehtisalo 09A        Kuvat: Mimmi-Maj Tuominen 09D