Eräänlainen harvinaisuus

Etelä-Tapiolan lukio on iloksemme saanut aikojen saatossa monia erilaisia vierailijoita. On ollut luennoitsijoita, esitelmöitsijöitä, ulkomaalaisia ryhmiä. Mielenkiintoisia, uusia, ajatuksia herättäviä. Yksinkertaisesti sanottuna vieraat ovat olleet enemmän tai vähemmän mieleenpainuvia. On kuitenkin joitain vierailijoita, joiden tarinoita emme unohda ainakaan pian – jos koskaan.

Lokakuun 21. päivänä lukiomme sai vieraakseen eräänlaisen harvinaisuuden: Pavel Stranskyn, keskistysleirille aikoinaan joutuneen ja sieltä myös selvinneen miehen. Stransky on saanut hiukan julkisuutta kierrellessään ympäri Eurooppaa ja jopa muilla mantereillakin kouluissa, seminaareissa ja kokouksissa. Hänen samalla sekä uskomaton että sydäntäriipaiseva tarinansa, jota myydään myös kirjana, koskettaa useita ihmisiä. Suosio ja hyvä vastaanotto ovat pitäneet nyt jo yli 90-vuotiaan Stranskyn liikkeellä vanhuudestaan huolimatta.
"Tykkään puhua nuorille", Stransky sanoo. "Toivon, että he oppivat tunnistamaan hyvän ja pahan toisistaan."

"Elämä sujui vielä suhteellisen hyvin."

Pavel Stransky syntyi juutalaiseen perheeseen Tšekissä. Kun natsivalta alkoi kiristyä 1940-luvulla, hänen isänsä ehdotti koko perheelle pakoreittiä, välttymistä muiden juutalaisten kokemalta kohtalolta: itsemurhaa. Stransky, silloin nuori mies, ja hänen äitinsä eivät kuitenkaan halunneet päättää elämäänsä aivan vielä. Lopulta, muun perheen yrityksistä huolimatta, isä vei oman henkensä. Pian tämän jälkeen vaikeuksien tumma pilvi laskeutui Stranskyn maailman ylle. Kaikki omaisuus piti antaa Gestapolle, ja oikeuksia rajoitettiin rankalla kädellä. Ei mennyt pitkään ennen kuin Stransky itsekin lähetettiin pois kotoaan juutalaisten ghettoon, Theresienstadiin.

"Theresesienstadissa elämä sujui vielä suhteellisen hyvin", Stransky kertoo.
Hän törmäsi siellä uudestaan jo ulkomaailmassa tutustumaansa tyttöön, Veraan. Nuori pari rakastui. Onni oli kuitenkin lyhyttä, sillä vuonna 1943 Stransky sai tietää, että hänet siirrettäisin Auschwitzin keskitysleirille Puolaan. Pari ei halunnut joutua eroon toisistaan, joten he avioituivat. Hääyö kului tupaten täyteen tungetussa junassa muiden epäonnekkaiden kanssa, ja kuherruskuukausi vietettiin Auschwitz-Birkenaussa.

"Ennen olimme ihmisiä."

Auschwitziin saapuneilta juutalaisilta ajeltiin kaikki hiukset ja heidän käsiinsä tatuoitiin numerot.
"Ennen olimme ihmisiä, mutta kun meistä tuli vain numeroita, meitä oli helpompi tappaa", Stransky selittää.

Perille saavuttuaan Stransky päätyi ensin tsekkiläisten perheleirille, josta hän siirtyi lasten puolelle opettamaan. Opettajan virkaan ei olisi kuitenkaan saanut kuulua oikeaa opetusta vaan pikemminkin leikkimistä, mutta keskitysleirin vangit onnistuivat huijaamaan natseja ovelilla keinoilla ja toimivalla yhteistyöllä. Lasten puolella Stransky tutustui myös pahamaineiseen natsilääkäriin Mengeliin.
"Tapasin hänet joka keskiviikko", Stransky toteaa.

Kesällä 1944 Stransky, joka oli suhteellisen hyvässä kunnossa siihen nähden, että hän oli ollut jo vuoden keskitysleirillä, lähti Auschwitzistä Dresdeniin, missä hänet ja muut juutalaiset määrättiin pakkotyöhön. Neuvostoliiton armeijan lähestyessä seuraavan vuoden keväällä vankeja marssitettiin jopa neljäkymmentä kilometriä päivässä. Kun marssi päättyi, saksalaiset hylkäsivät heidät. Moni palasi takaisin Theresienstadiin, myös Stransky. Tarina ei kuitenkaan päättynyt siihen.

"Holokaustitarinani on myös rakkaustarina."

Alkukesästä 1945 erilaiset taudit riehuivat ghettokaupungissa. Theresienstadiin oli julistettu karanteeni; kukaan ei saanut poistua, sillä pelättiin, että taudit leviäisivät myös muualle. Stransky ja muutama muu, jotka olivat kaikki terveitä, onnistuivat huijaamaan tiensä ulos kaupungista. Matka jatkui Prahaan, jonne miehet ajoivat istuen ruumisarkun päällä koko matkan ajan. Loppujen lopuksi, pienien vaikeuksien kautta, Stransky onnistui kuin onnistuikin palaamaan takaisin kotiinsa.

Vera-vaimoa ei sen sijaan löytynyt mistään. Stransky sai tietää, että tämä oli siirretty Auschwitzista Bergen-Belsenin keskitysleirille. Hän oli kuitenkin elossa, mikä oli eräänlainen harvinaisuus – ei ollut kovinkaan monia pareja, joista kumpikin osapuoli selvisi elossa. Vera palasi kotiin vielä samana kesänä ja yhä toisiinsa rakastunut pari meni naimisiin toisen kerran vuonna 1946.
"Sen takia sanon holokaustitarinaani myös rakkaustarinaksi", Stransky kertoo.

"Haluan oikeutta."

Holokaustin jälkeen monet juutalaiset vaikenivat kokemuksistaan. Muun muassa Vera ei koskaan puhunut miehelleen siitä, mitä oli kokenut ja nähnyt keskitysleireillä. Pavel Stransky on kuitenkin erilainen, poikkeama. Hän on tehnyt paljon töitä sen hyvästä, ettei holokaustin uhreja unohdettaisi. Sen lisäksi, että hän on kierrellyt kertomassa tarinaansa jo vuodesta 1997 asti, hän on muun muassa toiminut oppaana Auschwitzissa ja kuuluu joihinkin holokaustiseuroihin.

Tällaisista kokemuksista ei toivu täysin koskaan. Stransky kertoo, että hän näkee usein painajaisia ajastaan keskitysleirillä. Kuitenkin, vaikka hänen parhaat vuotensa kuluivat vankina natsi-Saksan kovan koettelun alla, hän ei ole katkera eikä kyyninen. Hän ei ole vihainen, eikä hän tunne vastenmielisyyttä saksalaisia kohtan. Monien natsien tuomitsematta jättämisestä hän on toisaalta hyvin pettynyt.
"En halua, että heitä lähetettäisiin vankilaan, sillä he ovat jo vanhoja ja heikkoja. Haluan vain oikeutta. Haluan, että heidät tuomitaan teoistaan", Stransky sanoo.

"Ei voi ymmärtää."

Pavel Stranskyn vierailu teki suuren vaikutuksen Etelä-Tapiolan lukion opiskelijoihin. Alkukankeudesta huolimatta kysymyksiä sateli lopulta useita, ja hän vastasi niihin mielellään. Oli selvää, että vierailija oli herättänyt nuorissa paljon erilaisia ajatuksia.

Rasmus Kivisaari 10B:ltä kuunteli mielellään Stranskyn tarinaa: "On hienoa, että on olemassa ihmisiä, jotka kertovat maailman kauheimmista asioista. Se on ihailtavaa. Varsinkin, kun kertoja on kokenut sen henkilökohtaisesti."
Moni opiskelija tuli surulliseksi kuunnellessaan koskettavaa tarinaa.
"Tuli kauhea olo ihmisten pahuudesta. Kiva, kun Pavel Stransky kävi kertomassa tarinansa. Opin paljon uutta", Helmi Viertiö 10C:ltä sanoo.
Moni opiskelija jäi sanattomaksi esityksen jälkeen.
"Ei voi ymmärtää", kuului useammastakin suusta.

Vuosien kuluessa holokaustista selvinneiden määrä vähenee tasaista vauhtia. Pavel Stranskyn sanojen mukaan, ihmiset eivät aina opi virheistään. Siitä syystä on elintärkeää, että nuoret – tulevaisuus – kuulevat Stranskyn kaltaisten ihmisten tarinat ja oppivat tunnistamaan, missä hyvän ja pahan raja kulkee. Vain niin voimme kehittyä ja luoda valoisan huomisen.

 

Kaisa Matikainen